Onko Crossfitin jälkeistä elämää?

Suokaa anteeksi tämä pomppiva ajatuksenjuoksuni, mutta tulipahan mieleen kun olin tänään Kuntoportin Crossfit - tunnilla työpäivän jälkeen...jaa että mikä Crossfit, no mulle tuli ekan kerran kuullessani kyseisestä treenistä lähinnä mieleen tunti jonka jälkeen mun jäsenet voidaan laittaa poikki ja pinoon ja kärrätä kotiin. Ja sitähän se melkein olikin ensimmäisen kerran jälkeen...

Crossfit 45'

Tunnilla nostat kuntoasi ja kehität lihaksiasi ennätysajassa. Crossfit on laaja-alainen kunto- ja voimaohjelma, joka perustuu monipuolisiin ja vaihteleviin toiminnallisiin liikkeisiin. Harjoitteluvälineinä käytetään mm. kahvakuulaa, tankoja, käsipainoja ja bokseja.

Eli toisien sanoen tulee ihan hirveä hiki. Ja joka paikka tulee kipeäksi jos lintsaa venyttelyistä. Tunnustan että lintsasin ekan kerran jälkeen ja tuloksena oli kolme päivää hyvin jäykkää kävelyä ja tuskaa sellaisissa kohdissa jossa kuuluisi olla lihaksia. Tässä treenissä punnerretaan, nostetaan rautaa, niin pikkupuntteja kuin tankojakin, heilutellaan kahvakuulaa, vähän hypitään ja heilutaan. Tunti toimii kuntopiirityylisesti eli joka pisteellä on maksimissaan neljä ihmistä kerrallaan ja joka pisteessä on kaksi liikettä joita molempia tehdään kolme sarjaa. Sitten siirrytään seuraavalle pisteelle ja näitä pisteitä taitaa olla yhteensä viisi.Varsin monipuolinen treeni siis. Ja mitenkä minä kulttuuri-ihminen sinne tunnille jouduin??

No niin ensinnäkin, kevään ja kesän treenit olivat lähinnä yksinäistä puurtamista lukuunottamatta PT-treenejä, jossa toinen hikoilee ja toinen kertoo miten se hiki parhaiten irtoaa. Lisäksi kävin yksin salilla ja sitten sauvakävelyllä, jonne tosin sain poikkeuksellisesti mukaani Miehen. Asiasta viidenteen...On muuten maailman hankalinta kävellä maantiekiitäjämiehen kanssa joka menee noin 10 metriä edelläsi ja yrität pysyä vierellä saati sitten edes näköetäisyydellä huudellen "Ois hirveen kiva kävellä vierekkäin vai mitä kulta? " Ja kohta jälleen köhit sitä pururadan pölyä kun maantiekiitäjä on taas painellut matkoihinsa.Että se siitä parisuhteen laatuajasta, ensi kesänä viisastuneena taidan antaa sauvat Miehelle ja otan itse rullaluistimet niin pysytään samassa tahdissa. Tai hei parempi suunnitelma on se että kasvatan kuntoni niin kovaksi että Mies saa yrittää pysyä mun tahdissa !

No niin taas jutut karkasivat, mutta siis syksyn tullen PT koki että minä olen tämän yksinäisen puurtamisen jälkeen valmis kokeilemaan ryhmäliikuntaa. RYHMÄLIIKUNTAA?? MINÄ?? Mä oon harrastanut ryhmäliikuntaa viimeksi seitsemänvuotiaana naisvoimistelijoissa ja sekin loppui siihen kun tilattiin logollisia verkkaripukuja ja ei ollut tarpeeksi isoja kokoja...

Mielessä vaihteli siis tunteet paniikista kauhuun ja kauhusta pieneen kutinaan että josko minusta sittenkin olisi ryhmäliikkujaksi. Kerroin peloistani, ei minusta ole siihen, mitä jos en jaksa enkä osaa. Ja mitä tekee PT? Pahaa-aavistamattomana menin seuraavalle PT-tunnille ja siellä se odotti, vihollinen ! Ei siis PT vaan se sen sekuntikello...Tiktiktiktik, ei mikään mummolan seinäkello vaan kiirekiirekiirekello. Ja sitten mentiin, tunti oli ihan järkyttävän kova ja totta kai vedin niin lujaa kuin pystyin. Sekuntikello kertoi milloin aloitan, milloin lopetan ja miten kauan saan palautua. Tunnin jälkeen makasin lattialla selälläni ja puuskutin, kun PT tulee ja sanoo " Arvaa mitä ? Sä vedit just Crossfit-tunnin, pidemmillä toistoajoilla ja lyhemmillä palautusajoilla eli ryhmäliikuntatunti tulee olemaan lasten leikkiä!! " Vähänkö oli voittajaolo sen jälkeen!!

Sitten uskaltauduin ihan oikealle Crossfit-tunnille ja toiselle ja kolmannelle.. ja joka kerta voittajafiiliksellä kotiin. Nyt uskallan jo haastaa itseni isommilla painoilla koska omat rajat on jo tiedossa ja niitä pitäisi uskaltaa ylittää joka kerta. PT:n sanoin pitää mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle jos haluaa kehittyä. Pitää tuntua vähän epämukavalta jos haluaa saavuttaa jotain ! Ja tuo pätee hyvin paljon muuhunkin elämässä sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. En ole elämäni aikana lähtenyt mihinkään ryhmäliikuntajuttuihin mukaan koska se ei ole tuntunut mun jutulta. Mutta eihän sitä voi koskaan tietää jos ei kokeile, eikä uskalla hypätä sen henkisen kynnyksen yli mikä siihen saakka oli ollut esteenä. Se on vähän niinkuin hyppy tuntemattomaan, mutta silloin voi löytää itsestään niin paljon uutta, niin paljon rohkeutta ja niin paljon vahvuutta että sitä jää jälkikäteen miettimään, miksi ihmeessä en tehnyt tätä jo aiemmin !

Voittajafiiliksellä tänäkin iltana,
entinen liikunnanvihaaja