Tunnustuksia

Tervehdys kaikille !

Tunnustan heti. Ja kaiken. Olen liikunnanvihaaja eli minä vihaan liikuntaa. Tai siis vihasin, vielä noin puoli vuotta sitten ja tosi lujaa. Ja miksiköhän? No tuota noin...siinä tulee todennäköisimmin hiki...ja hengästyy. Ja siinä voi mahdollisesti rasittua..

Ajattelin että liikunta Ei vaan oo mun juttu, tykkään "kultturellimmista" harrastuksista kuten elokuvista, hyvistä kirjoista, teatterista, vaatteista, hyvästä ruuasta ja pitkistä keskusteluista. Joo joo, mä oon sellainen kulttuuri-ihminen, ne ei urheile ja hikoile, maksimissaan käy sunnuntaisin pienellä päiväkävelyllä ja käy samalla henkevää keskustelua korkeintaan hengästyen aiheen syvällisyydestä. Joo mä oon sellainen ihminen, ehdottomasti. Muut voi hikoilla ja hengästyä.

Ja siis onhan minulla urheilullinen menneisyys, tottakai ! Siksi ei tarvitsekaan enää urheilla. No joo, siis silloin hamassa nuoruudessa tuli vähän pelattua vapaa-ajalla pesäpalloa ja lentopalloa. Koulun liikuntatunnit ei olleet mitään mieluisimpia tunteja, kyllähän mä mukana olin mutta esimerkiksi pelkäsin hiihtämistä (lähinnä mäkiä!), lasketellut oon elämässäni tasan yhden kerran viisitoistavuotiaana ( ilman mitään opetusta ja kaatumisten vuoksi en enää sitten uskaltanu kokeilla uudelleen), suunnistuskerrat istuttiin useimmiten jossain kivellä metsässä eikä valitettavasti löydetty sieltäkään yhtä rastia. Motivaatiota liikuntaan ei ollut, eikä sitä kannustustakaan oikein miltään taholta tullut. Useimmiten olin se viimeinen joka joukkueeseen valittiin. Totta kai se välillä kolisti itsetuntoa mutta toisaalta minulla oli silloin toisia vahvuuksia eikä ollut tarvetta olla hyvä liikunnassa. Cooperin testiä en suostunut tekemään joten kutonen ja seiska olivat aika normaaleja liikunnannumeroita ihan lukion viimeiselle vuodelle saakka.

Parikymppisenä kävin paljon lenkillä ja innostuin rullaluistelusta, mikä oli ihan outoa.. Tapasin mieheni ja kävimme paljon pitkillä rullaluistelulenkeillä sauvojen kera. Kunnes sitten tapahtui se että uusi työni vei ihan kaiken aikani ja energiani. Liikunta jäi ihan kokonaan, lukuunottamatta ihan satunnaisia lenkkejä tai onnettomia yrityksiä käydä kuntosalilla. Yllätys yllätys, paino nousi, mutta silti oli helpompaa iltaisin istahtaa sohvalle ja hemmotella itseään herkuilla kuin lähteä liikkumaan. Stressi ja väsymys olivat niin helppoja syitä siihen että sai vain olla paikallaan ne pienet omat hetket mitä uuvuttavalta työltä jäi. Nousukäyrä oli siis aika ehdoton ja viiden vuoden aikana kertyikin noin 30 kiloa ylimääräistä painoa..

Kunnes tuli huhtikuu 2011 ja jotain tapahtui. Liikunnasta tulikin osa MINUN elämääni. Mutta mitä ja miten, siitä sitten enemmän ensi kerralla...

Sunnuntaiterveisin, entinen liikunnanvihaaja